Minulla on vähän sellainen viha-rakkaussuhde tuon meidän orapihlaja-aidan kanssa. Se on ollut aikoinaan varsin yleinen aidannekasvi, nykyään tuskin kukaan edes harkitsee moisen istuttamista pihalleen. Kestävähän se on kuin mikä, aikalailla saa pensasleikkurin kanssa ”ruhjoa” ja kohta se taas kasvaa yhtä tuuheana takaisin. Taloremonttia tehtäessä emme vielä sinä kesänä (2009) tehneet aidalle mitään ja se kasvoikin melkein kolmemetrisenä kummallakin sivulla taloamme. Ongelmana tämän puskan kanssa on se, että se ei kelpaa oikein mihinkään haketettavaksi piikkiensä vuoksi. Ja niitähän riittää.
Keväällä 2010, kun ajankohtaiseksi tuli aidan uudistaminen, meillä oli rekkakuormallinen piikikkäitä orapihlajan oksia, jotka oli pitänyt moottorisahalla katkoa juuresta asti. Orapihlajan piikit ovat niin kovia, että menevät kevyesti saappaanpohjasta läpi sopivasti osuessaan ja haketinkaan ei niitä jaksa jauhaa silpuksi. En enää edes muista mihin sen saimme lopulta hävitettyä, mutta joku sen kävi hakemassa pois. Aita oli pakko uusia juuresta lähtien, koska alaosa oli harventunut, eikä aidasta olisi saanut enää kaunista ilman täydellistä parturointia.
Tänä keväänä oli edessä taas aidan leikkaus. Olemme vuosittain leikanneet sitä keväällä ja välillä kesällä uudestaan. Kun leikkaa säännöllisesti, oksat pysyvät pehmeinä eikä piikkejä yleensä ehdi kasvaa. Viime kesänä taisimme olla laiskoja, koska vuosikasvua oli tullut reilusti ja piikkejä oli paljon. Homma ei oikeastaan ole kovin työläs ja pensasleikkurin käyttökin on ihan mukavaa. Meillä on Makitan leikkuri, joka on melko kevyt ja näppärä, sen kanssa olisi helppo muotoilla tarkemminkin, esim havuja. Parissa tunnissa kumpikin talon pääty aidasta on leikattu.
Suurempi työ melkeinpä on oksien kuskaus pois ja miettiminen mihin ne hävitetään. Tänä vuonna päädyimme koittamaan miten haketin jaksaa oksia silputa. Tokihan oksat menivät silpuksi, mutta ne piikit jäivät kyllä kokonaisiksi. Silppua tuli yksi kukkurallinen pienehkö ruohonleikkurin peräkärryllinen, jonka veimme risukompostiin maatumaan. Piikit eivät ihan hetkessä maadu, mutta täytyy muistaa olla pöyhimättä kasaa kovin heppoisissa kengissä, jottei seuraukset ole ikäviä.
Oikeaoppisestihan aita kuuluisi leikata hiukan pyramidin malliin, yläosasta kapeammaksi ja alhaalta leveämmäksi. Näin alaosan oksat saavat valoa eivätkä risuunnu lehdettömiksi. Päälliosa tasoitetaan suoremmaksi. Olen kuitenkin todennut, että tämän meidän aidan muotoileminen ei oikein onnistu niin. Jotenkin kasvusto on alhaalta kuitenkin niin vanhaa, että väkisin se on hiukan harvempaa. Surruutan sen siis surutta suoraksi ja muotoilen pahimmat sojottavat oksat pois. Ihan mukavalta se silti näyttää, vaikkei menekään ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Rajaa pihan pelloista omaksi alueekseen ja on mukavan vehreä. Minusta tuntuisi myös haaskaukselta lähteä kaivamaan tätä kasvustoa pois ja istuttamaan jotain helpompaa tilalle, niin kuin joku on joskus meille ehdottanut. Aitaa on äkkiseltään lähemmäs 100 metriä yhteensä ja kaivuu- sekä istutustöineen sekä uusien pensaiden hankkimisen kanssa se olisi suurempi vaiva ja rahanmeno, kuin tämän parturointi kerran vuodessa. Niin syvästi en tätä piikkipensasta sentään inhoa. Kasvakoon siis siinä, niinkuin on varmasti ainakin jo 40, ehkä jopa melkein 60 vuotta kasvanut.
Ukkosensinistä ja myrtinvihreää 